Sambesilla. Saavutaan hiekkarantahiekalla vuorattua, taytta autoa ja perakarrya heittelevaa tieta (jolla autoja kulkee kuulemma keskimaarin kaksi kuukaudessa) kymmenia kilometreja syvalle puskaan, Angolan rajan tuntumaan. "No," lukee seuralaisemme Kaumba ajatukset, "we are not in the bushes, we are in the VILLAGES!"ja nauraa kanssamme sydamellisesti toteamukselle, joka sittemmin muodostuu kuolemattomaksi. Iloisenkirjavasti, mutta useinkin hyvin resuisesti puetut ihmiset tien varsilla vilkuttavat meille milloin heinikosta, milloin talojensa kulmilta, ja lapset juoksevat tielle seuraamaan auton loitontumista. 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Aivan yllattaen joka kerta ollaan perilla. Auto kaartaa aukealle, jota reunustaa pari kolme savesta tehtya rakennusta, joista suurin on tavallisimmin kirkko. Ensimmaisena autosta noustessa tajuaa Laulun. Se on voimallinen ja riemukas ja lauletaan aina aanissa ja pallean taydelta. Jos laulu kuuluu aluksi kirkon viileydesta, se siirtyy pian ulos ja ymparoi rytmikkaasti keinahdellen auton. 

 

Usein mennaan heti pitamaan jumalanpalvelus. Talloin istumapaikka on jossain edessa kuoron ja soittajien lahella. Rytmi kutsuu taputtamaan tai keinumaan mukana. Lundaksi, joka on Sambesin alueen yleisin kieli, "Jumala" on "Zambi". Oli hauska ajatella, etta emme suinkaan olleet jossain "Jumalan selan takana", vaan Hanen maassaan, Zambiassa. Jumalanpalvelus tulkataan meille englanniksi. Kaumba on liturgi ja tulkki, Ville saarnaa seurakunnan kuunnellessa hiiskumatta. Koska messun rakenne on luterilaisen tuttu, tietaa yhtya oikeassa paikassa Isa meidan – rukoukseen ja uskontunnustukseen. Valilla loppu-aamenkin osuu samaan aikaan kuin paikallisten. Joskus saatetaan kastaa lapsia ja toisinaan ihmiset tulevat konfirmoitaviksi. Ne jotka eivat mahtuneet sisaan kurkistelevat ikkunoista. Kirkon ulkopuolella katellaan ringissa kaikki uudelleen lapi ja kuunnellaan taitavan kuoron viimeinen laulu.

 

Alkuilta rakentuu meidan lauluista, laululeikeista, draamoista ja lyhyista todistus- tai opetuspuheista. Myos tuli tavaksi yllyttaa (eika se ollut vaikeaa) allekirjoittanut hyppimaan afrogospelrytmeja joksikin ajaksi kerrallaan soolona kuoron ja bandin jammauksessa. Aivan ainutlaatuisen mahtava mahdollisuus! Esimerkki houkutteli muitakin tanssimaan eteen. Seurakunnissa on niin erilainen meininki.

 

Ihmisten kohtaaminen on itselleni tarkeaa, ja tuntui surulliselta jattaa monet jo hieman tutuiksi tulleet kasvot taakseen, heita luultavasti enaa ikina taalla nakematta. Auttamisen tarvetta olisi ollut yhdella jos toisella. Harva ongelmiaan kuitenkaan otti esille, vaan yleistunne oli kiitollisuus: kiitollisuus meista kavijoista, kiitollisuus Jumalan paivittaisesta huolenpidosta. Mutta viela se Tahtitaivas. Afrikan yotaivaasta ei liiku turhaan isoja puheita – pelkkien silmalasien avulla nakee anteliaan tiheaan loistavia tahtia lukuisan maaran, ja keskella erottuu komeana Linnunradan keskitahtien vaaleankaukainen usva. Maailman reunalla, mutta kuitenkin keskella, Jumalan kammenella. Kirjoitti Essi.